En kuvitellut, että kuvataide koulun lopputyö tulisi olemaan itselleni niin tärkeä. Projektia työstäessä pidin joka kerta yhÄ enemmän aikaansaannoksestani. Tottakai oli päiviä, jolloin vihasin sitä, mutta onneksi niitä ei ollut montaa.  

 

Olen yllättynyt ja ylpeä siitä, että sain projektini pysymään kasassa. Minulla on usein tapana kyllästyä todella nopeasti, mutta jo etukäteen päätin, että tekisin tästä projektista niin hyvän, etten kokisi tarvetta radikaalille muutokselle. Tämän takia pidin mielessäni yhden adjektiivin: yksinkertainen. 

 

Monesti huomaan ajattelevani alitajuisesti, etten pysty johonkin. Lyhytelokuvaa tehdessäni aina tällaisen ajatuksen kohdalla hoin itselleni, että kyllä pystyn, miksi en pystyisi. Täytyy kyllä myöntää, että vaikka projektin teko tuntui vain muutaman kerran vastenmieliseltä, niin oli sen tekeminen aika vaativaa. Lukion toisella vuositasolla on joskus vaikeaa tasapainottaa jo perus elämä (koulu, kaverit, liikunta…) keskenään. Näiden lisäksi minulla oli vielä ns. toinen koulu meneillään, no ei nyt sentään, mutta ehkä kuitenkin, haha. Varsinkin kun kuvaus ja editointi tapahtuivat suurimmaksi osaksi kotiympäristössä, oli minun vaikea olla sortumatta projektin edistämisen siirtämistä seuraavalle päivälle. 

 

Sanoisin että projektin teko opetti minulle paljon ja olen ylpeä siitä, että ryhdyin sen tekoon ja suoritin sen loppuun. Opin ottamaan vastuuta, aikatauluttamaan ja suunnittelemaan, ohjeistamaan ihmisiä sekä editoimaan. Kiitollisuutta haluan osoittaa kuvataidekoulun henkilökunnalle. Ihmisille, jotka ovat lähes koko ikäni ajan kannustaneet ja rohkaisseet minua, ja monia muita olemaan oma itsensä ja tuomaan omat näkökulmansa missä asiassa tahansa esiin. Olla rohkea.